23.1.2012

Asian käsittely alemmissa oikeuksissa

Muutoksenhaku korkeimmassa oikeudessa

Valituslupa myönnettiin.

Syyttäjä vaati A:lle tuomitun rangaistuksen korottamista siten, että hänet tuomitaan ehdolliseen vankeusrangaistukseen. Syyttäjän mukaan A:lle tuomittua rangaistusta ei ole mitattu oikeudenmukaisessa suhteessa teon vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin ja rikoksesta ilmenevään muuhun hänen syyllisyyteensä. Perusteita lieventää rangaistusta rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan nojalla ei ole.

A vastasi valitukseen vaatien sen hylkäämistä.

Korkeimman oikeuden ratkaisu

Suullinen käsittely

Korkein oikeus toimitti suullisen käsittelyn, josta laadittiin erillinen pöytäkirja.

Perustelut

Kysymyksenasettelu

1. A:n syyksi on luettu se, että hän oli 4.8.2007 Inkoon saaristossa perheen mökillä uhannut tappaa vaimonsa sekä 4- ja 13-vuotiaat tyttärensä ja sen lisäksi sanotussa tilanteessa otettuaan käteensä pitkäteräisen keittiöveitsen pitänyt sitä näiden edessä iskuasentoon kohotettuna ja otettuaan syliinsä nuoremman tyttärensä uhannut heittää tämän mereen. Tämän jälkeen A oli vielä uhannut kotiin lähdöllä ja perheensä tappamisella siellä. Tilanne oli lauennut vasta kun vaimo ja lapset olivat päässeet pakenemaan mökistä ja vanhemman tyttären oli onnistunut hälyttää naapurit paikalle. Käräjäoikeus on katsonut A:n syyllistyneen rikoslain 25 luvun 7 §:n mukaiseen laittomaan uhkaukseen, koska hän oli laittomasti uhannut vaimoaan ja alaikäisiä lapsiaan rikoksella sellaisissa olosuhteissa, että näillä oli ollut perusteltu syy omasta ja toisen puolesta pelätä henkilökohtaisen turvallisuuden olleen vakavassa vaarassa. Käräjäoikeuden tuomioon syyksilukemisen osalta ei ole haettu muutosta.

2. Käräjäoikeus on tuominnut A:n laittomasta uhkauksesta 90 päiväsakon sakkorangaistukseen. Hovioikeus, jossa syyttäjä vaati rangaistuksen korottamista, katsoi A:lle käräjäoikeudessa tuomitun tuntuvan sakkorangaistuksen riittäväksi seuraamukseksi hänen syykseen luetusta rikoksesta.

3. Korkeimmassa oikeudessa on syyttäjän valituksen johdosta kysymys valinnasta sakkorangaistuksen ja vankeusrangaistuksen välillä sekä tältä osin myös siitä, tuleeko vankeus määrätä ehdolliseksi. Lisäksi asiassa on kysymys siitä, onko rangaistuksen määräämisessä sovellettava lieventämis- ja kohtuullistamisperusteita.

Rangaistuksen määräämisen perusteista

4. Rikoslain 6 luvun 3 §:n 1 momentin mukaan rangaistusta määrättäessä on otettava huomioon kaikki lain mukaan rangaistuksen määrään ja lajiin vaikuttavat perusteet sekä rangaistuskäytännön yhtenäisyys. Pykälän 2 momentin mukaan rangaistuksen mittaamisessa vaikuttavia perusteita ovat saman luvun 4 - 8 §:issä mainitut perusteet niiden ohella, joista muualla laissa säädetään. Rangaistuksen mittaamisen yleisperiaatteen ilmaisevan rikoslain 6 luvun 4 §:n mukaan rangaistus on mitattava niin, että se on oikeudenmukaisessa suhteessa rikoksen vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, teon vaikuttimiin sekä rikoksesta ilmenevään tekijän syyllisyyteen.

Rangaistuksen mittaamisesta tässä tapauksessa

5. Rikoslain 25 luvun 7 §:n mukaan laittomasta uhkauksesta tuomitaan sakkoon tai enintään kahdeksi vuodeksi vankeuteen.

6. Rangaistuskäytännön yhtenäisyyttä mittaamisperusteena on korostettu rikosoikeuden yleisten oppien uudistamisen yhteydessä (HE 44/2002 vp s. 186 - 187). Korkein oikeus on lapseen kohdistuvaa pahoinpitelyä koskevassa ratkaisussaan KKO 2002:2 kiinnittänyt rangaistusseuraamuksen harkinnassa huomiota myös teon suurempaan vahingollisuuteen ja vaarallisuuteen, koska tekijä ja teon kohde eivät ole keskenään tasavertaisessa asemassa. Samoin Euroopan ihmisoikeustuomioistuin on ratkaisukäytännössään (Opuz v. Turkki 9.6.2009, E.S. and others v. Slovakia 15.9.2009, A v. Kroatia 14.10.2010, Hajduova v. Slovakia 30.11.2010) kiinnittänyt huomiota perhe- ja lähisuhdeväkivallan vahingollisuuteen sekä valtion velvollisuuteen suojella riittävän tehokkaasti, kuten esimerkiksi rikosoikeudellisin keinoin, haavoittuvassa asemassa olevia perhe- ja lähisuhdeväkivallan uhreja. Korkein oikeus katsoo, että perhe- ja lähisuhdeväkivaltatapauksissa, joissa tekijä ja uhri eivät ole tasavertaisessa asemassa vaan uhri tarvitsee erityistä suojelua, teon vahingollisuus ja vaarallisuus sekä tekijän syyllisyyden aste puoltavat rangaistuksen mittaamista yleistä rangaistuskäytäntöä ankarammaksi.

7. A on edellä 1 kohdassa kerrotuin tavoin uhannut tappaa vaimonsa ja kaksi alaikäistä lastaan. Suusanalliseen tappouhkaukseen on liittynyt pitkäteräisellä leipäveitsellä lyömisellä uhkaaminen sekä nuorimman lapsen syliinotto ja mereen heittämisellä uhkaaminen. Korkein oikeus toteaa, että vaimon ja lasten pelkoa sekä turvattomuutta tilanteessa on lisännyt se, että väkivallalla uhannut oli heille läheinen perheenjäsen, ja erityisesti lasten kannalta katsoen se, että tekijä oli heidän isänsä, johon heillä on ollut luottamukselliset suhteet. Edelleen on selvää, että vaimolla on ollut tilanteessa erityisesti pelkoa lastensa puolesta, koska tappouhkaukset olivat kohdistuneet myös puolustuskyvyttömiin lapsiin, jotka isän uhkaavan käyttäytymisen johdosta olivat luonnollisesti hakeneet turvaa äidistään. Teot ovat tapahtuneet saaressa perheen vapaa-ajanviettopaikalla. Asianomaiset ovat olleet sisällä mökissä. On ilmeistä, että näissä olosuhteissa A:n vaimolla ja hänen vasta 4- ja 13-vuotiailla lapsillaan ei ole ollut muita puolustautumismahdollisuuksia kuin yrittää päästä pakoon mökistä ja saada itselleen apua naapureilta, mikä oli lopulta onnistunutkin.

8. Asiassa esitetyn selvityksen ja A:n Korkeimmassa oikeudessa kertoman mukaan lapset ovat olleet teon jälkeisten ahdistus- ja sen kaltaisten oireiden vuoksi terapiassa, toinen lapsista noin vuoden ajan tapahtumista lukien. Kokonaisuutena arvioiden Korkein oikeus katsoo, että A:n teko on kyseisen rikoksen tavanomaiseen ilmenemismuotoon nähden selvästi vahingollisempi ja vaarallisempi ja että hänen teosta ilmenevä syyllisyytensä on tavanomaista suurempi. Sen vuoksi oikeasuhtaisena rangaistuksena on pidettävä hovioikeuden tuomitseman sakkorangaistuksen asemesta vankeusrangaistusta. Korkein oikeus katsoo, että oikeudenmukainen rangaistus A:lle hänen syykseen luetusta laittomasta uhkauksesta on seitsemän kuukautta vankeutta.

9. Lisäksi on arvioitava, onko rangaistusta lievennettävä ja kohtuullistettava, ja voidaanko vankeus tuomita ehdollisena, kuten syyttäjä on esittänyt.

Rangaistuksen lievennysperusteiden arviointi

10. A on vedonnut ensiksikin siihen, että hänen ja asianomistajien kesken on tapahtuman jälkeen tehty sovinto, minkä pohjalta hän on asuttuaan välittömästi teon jälkeen jonkin aikaa muualla muuttanut takaisin perheensä luokse ja tilanne perheessä on normalisoitunut. Hän on hyväksynyt asianomistajina olevien lastensa puolesta esitetyt vahingonkorvausvaatimukset ja maksanut heille tuomitut kärsimys- ja haitankorvaukset.

11. Rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan mukaan rangaistuksen lieventämisperuste on tekijän ja asianomistajan välillä saavutettu sovinto, tekijän muu pyrkimys estää tai poistaa rikoksensa vaikutuksia tai hänen pyrkimyksensä edistää rikoksensa selvittämistä. Säännöksestä ilmenevin tavoin tekijän toiminta sovinnon aikaansaamiseksi on yksi tapa poistaa rikoksen vaikutuksia (HE 44/2002 vp s. 198). Sovinnon johdosta tekijä voi pyrkiä hyvittämään uhrille aiheuttamansa vahingot ja ottaa vastuuta teostaan ja näin rikoksen uhri saattaa saada vahinkonsa paremmin korvatuksi.

12. Rikoksentekijän ja uhrin välinen sovinto ja kaikki sellaiset toimet, joilla rikoksentekijä pyrkii poistamaan ja vähentämään tekonsa haitallisia vaikutuksia, ovat niin asianosaisten kuin yhteiskuntarauhan kannalta myönteisiä pyrkimyksiä. Itsestään selvää ei kuitenkaan ole, riittävätkö sovintotoimet aina täyttämään rangaistuksen lieventämisperusteiden tunnusmerkistön. Tämä on arvioitava tapauskohtaisesti. Rikoksen kohdistuessa alaikäisiin ja tekijästä riippuvaisiin perheenjäseniin sovinnolla ei ole samaa merkitystä ja todistusarvoa kuin niissä tapauksissa, joissa sovintoon on päästy tasavertaisuuden ja molempien osapuolten vapaan harkinnan pohjalta. Samanlainen lähtökohta ilmenee myös sovittelumenettelyä koskevasta lainsäädännöstä (ks. laki rikosasioiden ja eräiden riita-asioiden sovittelusta, lain 3 §, ja sitä koskevat esityöt, HE 93/2005 vp s. 16 ja LaVM 13/2005 vp s. 5 - 6).

13. A:n syyksi on luettu se, että hän oli uhannut väkivallalla vaimonsa sekä vasta 4- ja 13-vuotiaiden lastensa henkeä. Rikosta on edellä lausutuin tavoin päädytty pitämään tavanomaista vahingollisempana ja A:n syyllisyyttä teossa huomattavan suurena. Asiassa tulee arvioitavaksi se, mikä vaikutus rikoksen seuraamusharkinnassa voidaan antaa A:n vetoamalle perheen sisällä omatoimisesti syntyneelle sopimukselle, jonka perusteella muun muassa perheen asumisjärjestelyt ovat normalisoituneet siten, että A on voinut muuttaa takaisin muun perheensä luokse. Korkein oikeus katsoo, että rikoksen laatu ja uhrina olevien lasten suojan tarve huomioon ottaen syntynyt sovinto ei ole laissa tarkoitettu rangaistuksen lieventämisperuste. Myöskään lapsille tuomittujen kärsimys- ja haitankorvausten maksamista ei voida pitää rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan mukaisena rangaistusta lieventävänä seikkana, vaikka korvausten suorittaminen osoittaakin A:n pyrkimystä hyvittää tekonsa seurauksia (ks. KKO 2011:102, vrt. KKO 2011:93).

14. A on vedonnut myös siihen, että hän on esitutkinnassa yksityiskohtaisesti kertonut tapahtumista ja tunnustanut tekonsa. Hän on myös jo käräjäoikeuden kirjallisessa valmistelussa ilmoittanut myöntävänsä syytteen. Syyksilukeminen onkin käräjäoikeudessa perustunut A:n teon tunnustamiseen ja syytteen myöntämiseen, mihin tämä on myös tyytynyt.

15. Rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdan mukaan tekijän pyrkimys edistää rikoksensa selvittämistä voidaan ottaa huomioon rangaistuksen lieventämisperusteena. Lain esitöiden (HE 44/2002 vp s. 198 - 199) mukaan taustalla ovat sekä eettiset että tarkoituksenmukaisuussyyt, kuten tutkinnalliset intressit, ja merkitystä voidaan antaa vilpittömälle käyttäytymiselle kuulusteluissa, muun muassa tunnustamiselle, sekä itsensä ilmiantamiselle.

16. Korkein oikeus on ratkaisukäytännössään soveltanut lieventämisperusteena rikoksen selvittämisen edistämistä muun muassa silloin kun tekijä oli ilmiantanut itsensä ja ilmoittanut teostaan poliisille ennen kuin poliisi oli osannut epäillä häntä ja kun ilman epäillyn omaa kertomusta olisi ollut hyvin todennäköistä, että rikos olisi jäänyt selvittämättä (KKO 2000:63, 2003:62 ja 2003:63). Sen sijaan perustetta ei ole sovellettu, kun tekijä oli joutunut selvittämään omalta osaltaan asiaa, koska hänen osallisuutensa tekoon oli ollut jo alusta alkaen selvillä (KKO 2003:53).

17. A oli muutaman päivän kuluttua tapahtumasta toimitetussa ensimmäisessä poliisikuulustelussaan kiistänyt tapahtumainkulun ja katsonut vaimonsa tehneen perättömän rikosilmoituksen. Kahden päivän jälkeen uudelleen kuultuna hän on muuttanut kertomustaan ja ilmoittanut, että hänen vaimonsa rikosilmoitus tapahtumista oli oikea ja että hän myönsi syyllistyneensä laittomaan uhkaukseen. Korkein oikeus toteaa, että tapahtumainkulku oli kuitenkin merkityksellisiltä osiltaan ollut jo poliisin tiedossa siinä vaiheessa, kun A oli esitutkinnassa tunnustanut teon. Teon tunnustaminen on tosin voinut osaltaan helpottaa sekä esitutkintaa että asian tuomioistuinkäsittelyä, mutta A:n myötävaikutusta ei voida tässä tapauksessa pitää laissa tarkoitettuna pyrkimyksenä edistää oman rikoksensa selvittämistä eikä se siten voi olla perusteena rangaistuksen lieventämiselle (ks. KKO 2011:102, vrt. KKO 2011:93).

18. A on Korkeimmassa oikeudessa vedonnut siihen, että vankeusrangaistus olisi kohtuuton seuraamus teosta. Tämän tueksi hän on lausunut, että koko perheen toimeentulo on riippuvainen hänen yrityksensä tuloksesta ja että myös hänen vaimonsa työskentelee hänen yrityksessään. Vankeusrangaistusta koskeva rikosrekisterimerkintä tulisi A:n mukaan yrityksen asiakkaiden tietoon, mikä vaikeuttaisi merkittävästi yrityksen liiketoimintaa.

19. Rikoslain 6 luvun 7 §:n 1 kohdan mukaan rangaistusta voidaan kohtuullistaa tekijälle rikoksesta johtuneen tai hänelle tuomiosta aiheutuvan muun seuraamuksen perusteella, jos vakiintuneen käytännön mukainen rangaistus johtaisi tästä syystä kohtuuttomaan tai poikkeuksellisen haitalliseen lopputulokseen. Korkein oikeus on rangaistuskäytännössään katsonut, että rikoksesta johtuvat tai tuomiosta aiheutuvat ennakoitavissa olevat kiusallisetkaan seuraamukset eivät oikeuta rangaistuksen lieventämiseen (KKO 2006:44).

20. A on ollut tietoinen siitä, että hänen yritystoiminnassaan mahdollisesti edellytetään tietynlaista nuhteettomuutta. Rangaistustuomiosta johtuva kielteinen vaikutus liiketoimintaan tältä kannalta ei kuitenkaan ole sellainen A:n kannalta odottamaton seuraamus, joka teosta määrättävää rangaistusta mitattaessa voidaan ottaa huomioon rangaistuksen kohtuullistamisperusteena.

21. Edelleen A on rangaistuksen lieventämisperusteena vedonnut siihen, että hän oli tekonsa jälkeen hakeutunut Ensi- ja turvakotien liiton ylläpitämään terapiapalveluun. Tällaisessa palvelussa väkivaltarikokseen syyllistynyt mies saa keskusteluterapiassa apua väkivaltaisen käyttäytymisensä syiden sekä tekonsa seurausten ymmärtämiseen ja siihen, miten hän voisi tulevaisuudessa hallita käyttäytymistään siten, etteivät väkivaltaiset teot tulisi toistumaan.

22. Niin kuin edellä on lausuttu, rikoslain 6 luvun 6 §:n 3 kohdassa mainittu lieventämisperuste koskee rikoksentekijän pyrkimystä estää taikka poistaa rikoksensa vaikutuksia ja luvun 7 §:n 1 kohdassa mainittu peruste koskee vakiintuneen käytännön mukaisen rangaistuksen kohtuullistamista sen vuoksi, että rikoksesta on johtunut tai tuomiosta aiheutuu muu seuraus. Edelleen sanotun luvun 8 §:n 1 momentin 5 kohdassa tarkoitetut poikkeukselliset perusteet voidaan ottaa luvun 6 §:n 4 kohdan mukaan huomioon myös rangaistuksen lieventämisperusteina silloin, kun rangaistus muuten määrätään rikoksen normaalia rangaistusasteikkoa soveltaen.

23. Kyseiset säännökset ovat ilmaisultaan varsin väljiä ja tulkintoja mahdollistavia. Lain esitöissä onkin perusteiden laajentavaa tulkintaa vastaajan eduksi pidetty perusteltuna (HE 44/2002 vp s. 195). Oikeuskäytännössä on katsottu rangaistuksen lieventämisperusteeksi muun muassa se, että huumausainerikoksesta syytetty on osallistunut kiinni jäämisensä jälkeen tuloksellisesti päihdehoitoon huumeiden käytön lopettamiseksi hoidon jatkuessa oikeuskäsittelyyn saakka (esimerkiksi KKO 2003:63). Huumausaineen käyttöön liittyvistä rikoksista on lisäksi rikoslain 50 luvun 7 §:ssä erityinen toimenpiteistä luopumista koskeva säännös, jonka soveltamisen edellytyksenä on hakeutuminen sosiaali- ja terveysministeriön hyväksymään hoitoon.

24. Korkein oikeus toteaa, että väkivallantekojen ehkäisemiseen tarkoitettujen, pääosin keskusteluterapiaan perustuvien katkaisu- ja hoito-ohjelmien merkitystä perhe- ja lähisuhdeväkivallan torjumiseksi on eri tavoin korostettu useissa yhteyksissä, kuten esimerkiksi Euroopan neuvoston yleissopimuksessa perhe- ja naisiin kohdistuneen väkivallan estämiseksi ja torjumiseksi (Council of Europe Convention on preventing and combating violence against women and domestic violence, 11.5.2011, muun muassa 16 artikla) ja aikaisemmin myös Euroopan neuvoston ministerineuvoston naisten väkivallalta suojaamista koskevassa suosituksessa 30.4.2002 (Recommendation Rec(2002)5 of the Committee of Ministers to member states on the protection of women against violence, muun muassa kohdat 50 - 51).

25. A on Korkeimmassa oikeudessa kertonut käyneensä terapiassa, kunnes psykoterapeutti oli ilmoittanut, ettei terapian jatkamiseen ollut enää hänen osaltaan tarvetta. Terapian kesto oli ollut noin kaksi kuukautta käsittäen muutamia käyntejä. A:n käräjäoikeudessa kirjallisena todisteena esittämästä psykoterapeutin lausunnosta ilmenee, että A oli käynyt puhumassa vaikeasta kriisistä, jonka oli laukaissut väkivaltainen käytös mökillä, ja että ensimmäinen käynti oli tapahtunut 9.8.2007. Seuraavat tapaamiset olivat olleet 14.8., 22.8., 11.9., 9.10. ja 16.10.2007. Lausunnon mukaan hoito oli päättynyt, koska A oli kokenut, ettei tilanteessa ollut enää selvitettävää yksin hänen kannaltaan ja koska yhtenä mahdollisuutena oli aloittaa pari-/perhetapaamiset.

26. Korkein oikeus katsoo, että perhe- ja lähisuhdeväkivaltaan voi liittyä riski saman asianomistajan joutumisesta toistuvien väkivallantekojen kohteeksi vastaisuudessa. Tämän estämiseksi ja rikoksen uhrin suojelemiseksi uusilta väkivallanteoilta on tärkeää, että rikoksentekijä saadaan hakeutumaan väkivallantekoja ehkäisevien tukitoimien piiriin heti ensimmäisen väkivallanteon jälkeen. Tältä kannalta on perusteltua katsoa, että oma-aloitteinen osallistuminen väkivallan katkaisuohjelmaan voi sinänsä olla peruste rangaistuksen lievennykseen. Tarjolla olevat tukitoimet ja ohjelmat voivat kuitenkin olla sisällöltään ja toteuttamistavaltaan hyvinkin erityyppisiä, sillä näitä tukitoimia ja ohjelmia ei ole säännelty esimerkiksi sosiaali- ja terveysministeriön toimesta. Näin ollen kysymys siitä, onko niihin osallistuminen katsottava perusteeksi, joka lain mukaan oikeuttaa rangaistuksen lieventämiseen, on ratkaistava tapauskohtaisesti.

27. Korkein oikeus toteaa, että A oli hyvin pian tekonsa jälkeen hakeutunut väkivallantekoja ehkäisevään terapiaan, joka oli kuitenkin käsittänyt ainoastaan muutamia käyntejä noin kahden kuukauden aikana. Sinänsä sellainenkin keskusteluterapia, joka jää käyntikerroiltaan vähäiseksi ja kestoltaan lyhytaikaiseksi, voi olla merkityksellinen, kun tekijän tavoitteena on irtautua väkivallan käytöstä. Sen sijaan muodostaakseen rangaistuksen lievennysperusteen terapiaan osallistumisen tulee selvästi osoittaa asianomaisen vakavaa pyrkimystä oman väkivaltaisen käyttäytymisen ehkäisemiseen konfliktitilanteissa. Tällaista selvitystä ei nyt ole asiassa esitetty. Korkein oikeus katsoo, ettei A:n vetoama terapiaan osallistuminen riitä täyttämään laissa säädettyä rangaistuksen lieventämis- tai kohtuullistamisperustetta.

Johtopäätös

28. Sen perusteella, mitä edellä on esitetty, Korkein oikeus katsoo, että tässä tapauksessa rangaistuksen mittaamisessa eivät tule sovellettaviksi rangaistuksen lieventämis- ja kohtuullistamisperusteet. A tuomitaan siten laittomasta uhkauksesta seitsemän kuukauden vankeusrangaistukseen. Rikoksen vakavuus ja A:n teosta ilmenevä syyllisyys eivät edellytä ehdotonta vankeusrangaistusta. A on tunnustamalla teon ja maksamalla tuomitut vahingonkorvaukset osoittanut ottavansa vastuuta teostaan. A:ta ei ole myöskään aikaisemmin rikoksista rekisteröity. Korkein oikeus katsoo, että vankeus voidaan määrätä ehdolliseksi Korkeimman oikeuden tuomion antamisesta alkavin koeajoin tuomiolauselmasta ilmenevällä tavalla.